RistoRepo

Johannes Kastajan pää

Johannes Kastajan pää

Olin  Syyriassa, Damaskoksessa. Kaiken muun ohella kävin moskeijassa, jossa on suuri vihreä lasivitriini, jonka sisällä sarkofagi, jonka sisällä on Johannes Kastajan pää.
Että moskeijassa, ei siinä ole mitään kummallista. Islamin- ja kristinuskossa monet pyhät ovat samoja.
Tämä on toinen juhannus, jonka vietän Uuden Valamon luostarissa. Onhan se vähän erilaista.
Ei siihen kohdaltani liity mitään erityistä, vaikka isäni suku alun perin oli ortodokseja, äitini kääntyi ortodoksiksi hieman ennen kuolemaansa. Olen ollut kirjoittamassa, sillä suurempaa rauhaa, viehättävämpää maisemaa, ystävällisempiä ihmisiä saa hakea.
Kaksi vuotta sitten minulla oli kunnia asua ”veljestön” tiloissa, ja kun käytin tummaa pukua, alun  perin kai Bulgariasta kotoisin oleva noviisi oletti minutkin veljestön jäseneksi.
”Voisitko kantaa Jumaläidin lippua ristisaatossa”, hän kysyi juhannuksena, kun olin syömässä aamiaista.
Hämmennyin niin, että vastasin, että kyllä.
”Lippu” tarkoittaa puusta tehtyä kuvaa, jonka toisella puolella oli Jumalan äiti, ja toisella puolella Kristus. ”Kumpaa minun pitää näyttää”, kysyin. ”Jumalan äitiä”, vastattiin.
Niin sitten kannoin, milloin en huitonut hyttysiä, kuten kaikki muutkin. Kaikkein kevein oli Pyhä Risti, joka oli kaikkein hankalin kannettava, koska sitä piti kantaa suorin käsin. Rotevin meistä uhrautui, minkä nyt hyttysten tappamiselta ehti.
Menimme apostoli Johannekselle omistettuun paikkaan luostarin hautausmaalla, jossa meidät kostutettiin pyhitetyllä vedellä.
En oikein kykene suhtautumaan kevytmielisesti ortodoksisen kirkon riitteihin, koska koko vähäinen kokemukseni tuntuisi osoittavan, että tiukan ja itseään toistavan  muodon alla on laveasti ymmärtävä sydän.
Ei se vähiten näy henkilökunnan asenteessa: harvoin minua missään on kohdeltu niin ystävällisesti ja avuliaasti kuin Valamossa. Tuntematonta, kuitenkin. Tiedetään vain, että jotain se on kirjoittavinaan.
Yksi hämmennyttävimmistä asioista on Valamon luostarin kirjasto. Se on kaksikerroksinen, alempana teologinen, ylempänä maallisempi kirjasto. Teologisesta löysin keskiaikaisia aarteita, muun ohella luettelon keskiaikaisista legendoista. Jokaisesta saisi novellin, romaanin, elokuvan, maalauksen, vaikka ne ovat vain muutaman virkkeen mittaisia. 
Maallisesta kirjaston osasta sain käsitettävästi kaiken muun ohella Pentti Saarikosken ”Juopon päiväkirjan” (joka on voitu kirjoittaa vain selvin päin, niin hyvä se on). Saarikoski on haudattu ”Tuonelan virran” , luostarista näkyvän kapean salmen toisella puolella olevalle hautuumaalle, jonka muut lepääjät ovat luostarin munkkeja ja johtajia. Nimitys ”Tuonelan virrasta” on minun, ei luostarin. Oli vain kummallista ajatella, että ”veljestön”, munkkien tiloissa asuessaan kuvitteli tietävänsä koko loppuelämänsä kulun.
Sitten löysin tämän Jukka Korpelan. Hän on Itä-Suomen  yliopiston  yleisen historian professori. Paljon ulkomailla asuneena en mitenkään erityisen hyvin suomalaista keskustelua tunne. Mutta tämä vaikutti kyllä aika vahvalta kirjoittajalta
Valamossa on erillinen, melko ylellinen rakennus kirjoittaville ihmisille. Huoneessa, jossa aluksi asuin oli Korpelan ”Kiovan Rusj”. Aloin sattumalta selata sitä, kunnes vei mukanaan; se on ehkä paras koskaan lukemani kirja Venäjän synnystä. Se viehättää, koska hän on terveellä tavalla epäluuloinen kaikkea väitettyä kohtaan ja äärimmäisen pedantti lähteissään.
No sitten muutin huonetta, kirja jäi, palasin kirjastoon. Sain toisen kopion ja Korpelan erikoisen pienen teoksen ”Miesparin siunaaminen”, jossa on viisi ortodoksista keskiaikaista rukousta, joita käytettiin homoliittojen siunauksessa. ”Kiovan Rusjin”  (1996) oli kustantanut  Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, ”Miesparin siunaamisen” (2011) Arator -kustantamo. Hieman hihitellen sitä minulle kirjastosta tarjottiin, mutta tarjottiin.
Korpelan suuri oivallus ainakin historian valossa minusta on, että ei ole mitään ”alkuperäistä” parisuhteen mallia. Ne ovat vaihdelleet yhteiskuntahistorian kulussa, sosiaalisten tarpeidenkin mukaan.
Vaikka tietääkseni on ortodoksi, Korpela asettaa kyseenalaiseksi – tai tukeutuu lähteeseen, joka asettaa - myös Jeesuksen ristiinnaulitsemisen, sillä apostolien alkuperäisteksteissä ei rististä hänen mukaansa puhuta yhtään mitään, sen sijaan toisesta kidutus- ja teloitusmuodosta, seivästämisestä, josta taas on ollut monenlaista käytäntöä sitäkin enemmän. Yksi apostoleista käyttää sanaa, joka viittaisi jonkinlaiseen tolppaan, toinen käyttää verbiä ”seivästää”.
Hiljaista, hiljaista täällä on, vaikka on väkeä. Toisenlaista juhannusta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän valtaajaloistoa kuva
Timo Peltonen

Ristiinnaulitsemisen puolesta puhuu se, että roomalaiset harrastivat sitä varsin mielellään ja apostoli Paavali mainitsee sen myös mm. Roomalaiskirjeessään. Paavali ei tietenkään ollut silminnäkijä, mutta hän kuitenkin tunsi opetuslapsia.

Käyttäjän RistoRepo kuva
Risto Repo

Niin minukin käsitykseni mukaan (siis roomalaiset harrastivat sitä runsaasti), ja Paavali mainitsee. Korpela tukeutuu toisen tutkijan selvitykseen. Aika paljonhan myöhempiin kirjoituksiin on sisällytetty varhaisempaa uskonnollista kirjallisuutta tai legendoja. Itse näen ne lähinnä metaforina elämän eri puolista ja moraalisista ratkaisuista, muoto on sitten vähän toisarvoisempi juttu. Ei mitätön, toki.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Pyhän Johanneksen katedraalissa Maltan pääkaupungissa on Caravaggion maalaama "Johannes Kastajan mestaus". Se on kaiketi Vallettan kuuluisin taideteos, ja hämärässä kirkossa hienosti valaistuna vaikuttavaa nähtävää.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset